En haluaisi kuulostaa tyypilliseltä keski-ikänsä ylittäneeltä siirtolaiselta, joka sytyttää loistavia kynttilöitä nuoruutensa vuosien ihmeellisiin kynttilälyhtyihin. Mutta tosiasia on se, että kun 36 vuotta sitten tulin Roomaan, maailma oli täysin erilainen. Ei ollut internettiä, ei kännyköitä, Euroopan Unionista nyt puhumattakaan. Kenenkään Roomalaisen päähän ei olisi pälkähtänyt laittaa suuhunsa sellaista kummallista ruokaa, kuin sushi. Italialaisten silmissä olin auttamatta extracomunitario, kumarsin tuntematonta jumalaa ja kotimaassani syötiin ihmisravinnoksi kelpaamatonta ruokaa.

90-luvun alussa koti-ikäväkin oli hyvin erilaista kuin tänään. Totaalisempaa, ehkä yksinäisempääkin. Puhelut olivat niin kalliita, ettei vanhemmille tai kavereille Suomeen juurikaan soitettu, yhteydenpito toimi kirjeillä. Lennot maksoivat melkein kuukauden palkan verran ja suoria lentoja Roomasta Helsinkiin oli vain kaksi viikossa ja nekin piti varata reilusti etukäteen. Suomessa ei todellakaan käyty noin vain. Eivätkä ensimmäisinä vuosina kaverini tulleet käymään Roomassa.

Kun marraskuussa 1990, melkein vuoden Roomassa asuttuani aloin etsiä lentoa jouluksi Suomeen, jouduin toteamaan, ettei yhdelläkään lennolla kerta kaikkiaan ollut tilaa. Pettymykseni oli sanoin kuvaamaton. Joutuisin jäämään jouluksi Roomaan. Mitä tehdä? Seurustelumme oli alkuvaiheessa, eikä ajatus tavata tuleva anoppini ensimmäistä kertaa keskellä joulustressiä juurikaan houkutellut. Erään roomalaisen ystäväni äiti oli useampaan kertaan kutsunut minut joulupäivän lounaalle. Tosin ajatus syödä joulupäivänä perheen kanssa lounasta kuulosti minusta aivan hullulta. Kotonani Suomessa jouluna syödään aattona ja joulupäivänä on tarjolla sitten vain edellisen päivän tähteitä.

Päätin tehdä joululahjaksi tälle ystäväni perheelle suomalaisen piparkakkutalon. Kukapa ei ihastuisi itsetehdystä piparkakkutalosta? Ensimmäinen suuri ongelma oli, ettei Roomasta silloin saanut minkäänlaista siirappia. Enkä halunnut tehdä sitä amerikkalaista vaaleata versiota piparista, johon tulee vaahterasiirappia. Eikä sitäkään olisi ollut helppo löytää. Onneksi isoäitini soitti ja kun purin tätä suurta ongelmaani hänelle, niin hän sanoi, ettei hänenkään lapsuudessa siirappia saanut kaupasta, vaan se tehtiin itse. Sain häneltä reseptin ja parin yrittämän jälkeen sain aikaan melko hyvää, ei pahasti pohjaanpalanutta siirappia. Seuraava ongelma oli, ettei lähi-alimentarista löytynyt jauhettua inkivääriä tai neilikkaa. Oli siis hankittava mortteli. Selvisin kuitenkin näistä ongelmista, piirsin itse kaavat, tein piparkakkutaikinan aatonaattona, annoin sen asettua yön ylitse ja aattona aloin tehdä piparkakkutaloani. Meidän silloinen ikiaikainen kaasu-uunimme ei catastrofe!!! Piparkakkutalostani oli jäljellä vain rauniot. Asuimme Campo dei Fiorin vieressä, melkein Teveren rannalla ja kosteus asunnossa oli sen mukaista. Piparkakkutaloni oli yön aikana pehmennyt ja romahtanut kasaan. Minulta pääsi itku, mutta liian myöhäistä, kaikki oli menetetty ja minun täytyi lähteä joulunviettoon tyhjin käsin. ollut nykyisten uunien tasoa ja puolet taikinasta meni paistamisen harjoitteluun. Piparit kärähtivät parissa sekunnissa. Iltaan mennessä minulla oli valmista. Silloin ei ollut tapana valokuvata tämän päivän tapaan, mutta muistan selvästi, kuinka ylpeä olin kauniista, koristellusta piparkakkutalostani.

Itseeni tyytyväisenä lähdin kaupungille. Puhumme ajasta ennen massaturismia, Roomassa ei ollut nykyistä määrää ravintoloita ja niistäkin suurin osa oli jouluna kiinni. Keskustan kadut olivat typötyhjiä, tunsin itseni niin totaalisen ulkopuliseksi. Koti-ikäväni oli aivan pohjaton. Ilokseni huomasin San Giovanni dei Fiorentinin joulumessun, jossa siunattiin kotieläimiä. Siellä koirien, kissojen, papukaijojen ja jopa yhden hevosen seassa sain vähän kiinni joulumielestä. Nukkumaan mennessä ihailin vielä hetken upeaa piparkakkutaloani.

Kun seuraavana aamuna aloin valmistautua joululounaalle ja pakata piparkakkutaloani – grande

En oikein osannut kertoa silloin vielä ontuvalla italiallani, mitä oli tapahtunut. Mutta kaikki käsittivät, että jotain kamalaa oli käynyt ja tekivät parhaansa, jotta olisin unohtanut suuronnettomuuden. Mieleeni on jäänyt mieletön hyvänolon tunteeni, kun suuressa pöydässä, valtava määrä roomalaisia, korvia huumaavalla metelillä halusi maistattaa minulla erilaisia jouluherkkuja. Se jouluni oli pelastettu. Mutta silloin sisäistin sanonnan “mogli e bue di paesi tuoi” merkityksen. Siitä eteenpäin olen aina viettänyt suomalaisen joulun kotona Suomessa ja Italiassa ollessamme olemme viettäneet italialaisen joulun. Ja jos piparkakkutaloja ei tehdä Roomassa, niin siihen on olemassa jokin hyvä syy.

Teksti ja kuva Hannu Palosuo