Joulukalenterin 5 luukku.

Jokaisella meistä on lukemattomia joulumuistoja, mutta jotkut jäävät sydämeen ikuisesti.

Mielestäni ei haihdu koskaan se hetki, kun ensimmäinen koiranpentu saapui kotiimme juuri jouluaattona. Olin pyytänyt sitä kuukausien ajan, yrittäen vakuuttaa vanhemmilleni ja Joulupukille, että olen kaikkein paras, vastuuntuntoisin pennun hoitaja.

Olimme pikkuveljeni kanssa koristelleet kuusen jo päiviä sitten. Saimme laittaa ensimmäiset sähkökynttilät! Sain valtuuden laittaa äidin vanhoja koristeita, kun taas pikkuveli… ripusti tietenkin tyhmiä leluautojaan. Lahjatkin olivat kuusen alla (tosin olin niitä tapana availla salaa loman aikana).

Aatonaattona olin jättänyt Pukille pöydälle Lontoon-tyyliin pienen tarjottimen, jossa oli isäni tekemää glögiä ja itsetehtyjä piparkakkuja. (Pikkuveli oli jo käynyt maistamassa!) Aattoilta tuntuu olevan koko vuoden pisin päivä!

Äitini loihti keittiössä perinteisiä, tuoksuvia jouluruokia. Piparkakkutalon rakentamisessa emme onnistuneet, mutta pipareita saimme valmistettua aimo kasan – osa taikinasta katosi tietenkin pikkuveljen suuhun.

Vihdoinkin oli ilta! Maittavan jouluaterian jälkeen isäni unohti hakea takkapuita ja sai hyvän syyn poistua hetkeksi. (Tämän ymmärsin vasta myöhemmin!)

Hetken kuluttua ovelta kuului koputus, ja sisään asteli ihan oikea, tukeva Joulupukki. Hän kysyi möreällä äänellään kilttejä lapsia, mistä pikkuveljeni alkoi kauhuissaan itkeä ja juoksi peloissaan piiloon joulukuusen taakse kompastuen samalla lahjoihin.

Samassa rytäkässä joulukuusi romahti lattialle, hipaisten kevyesti nojatuolissa torkkuvan isoäitimme päätä. Siinä vaiheessa joulupukilta putosi parta. Siinä olikin isämme! Hän loikki kuusen ja lahjojen yli tarkastamaan äitiään. Isoäiti heräsi kuusen latvatähti jouluksi permanentin saaneissa hiuksissaan, ihmetellen kaaosta! Samaan aikaan minulta putosi kahvipöytää kattaessa jos muutamakin joulutorttu lattialle!

Kaiken tämän sekamelskan keskeltä, romahtaneen joulukuusen alla olleesta isosta kaatuneesta laatikosta ryömi esiin – yllätys yllätys – pieni, kauan odotettu, maailman ihanin koiranpentu! Voi sitä iloa!

Tästä alkoi 13 vuoden yhteiselämä, johon vähitellen isoäitinikin ihastui. Tuo jouluaatto pysyy edelleen muistoissani – ehkei niin perinteinen, mutta ikimuistettava.

Kiitos ihanasta muistosta, Tuula Bekas!

P.S. Koiranpentu oli ruotsalainen/norjalainen Jämthund hirvikoira, joka meille päätyi värivikaisena. Eikä elämänsä aikana tavannut koskaan hirveä – meinasi saada sydärin, kun isäni tädin Kerttu-lehmä puhalsi sieraimillaan pennun lakoon. Kerttu oli joka tavalla inhottava, muutenkin!