Äidilläni ei ollut taipumusta leuhkimiseen. Päinvastoin, hän inhosi suuria puheita ja rehentelyä.Siksipä hämmästykselläni ei ollut rajoja, kun hän kerran suureellisesti, mutta pilke silmässä ilmoitti vievänsä minut joululahjaksi New Yorkiin ja tarjoavansa illan Metropolitan-oopperassa. Hän oli itse nauttinut oopperaelämyksestä kaupungissa ja halusi, että minäkin saisin kokea saman.

Me teimme matkan elokuvien ja tv-sarjojen hengessä. Tosin taksin huitominen kadunvarressa nenä punaisena ja varpaat loskasta märkinä jäi tyylipisteiltään auttamattomasti jälkeen fiktion sankarittarista, jotka korkeakorkoisissa kengissään liikenteen seassa sipsutellessaan pysäyttävät auton kuin auton. Kiersimme Keskuspuiston, romanttiset kirjakaupat, joulutorit ja luistinradat, ihailimme niin arkkitehtuuria kuin kimaltelevia koruja Tiffanyllä ja sovittelimme korkeakorkoisia kenkiä Manolo Blahnikilla. Tosielämän traagisuus kosketti kuitenkin syvemmin. Korut ja kengät unohtuivat ja iloinen juttelu vaimeni kunnioittavaksi hiljaisuudeksi katsellessamme suurta työmaa-aluetta, jonka paikalla aikoinaan olivat kohonneet WTC:n korkeat tornit.

Jouluaattoiltana Metropolitanissa viehätyimme Hannun ja Kertun seikkailuista, fanitimme yhdessä karmeaa noitaa ja joimme tavoistamme poiketen kuohuviinin sijaan samppanjaa. Luulin jo saaneeni enemmän kuin olisin uskaltanut toivoa. Ikimuistoisin joululahja oli silti vielä tulossa. Se yllätti joulupäivänä Guggenheimin museossa, jossa oli meneillään suuri Kandinsky-näyttely. Kerros kerrokselta eteemme levittäytyi kookkaita maalauksia, abstrakteja värien ja erilaisten viivojen ja muotojen sommitelmia. Enimmäkseen teokset oli nimetty yksinkertaisesti kompositioiksi, joten nimi ei antanut vihjettä siitä mihin suuntaan niitä katsellessa ajatusten olisi pitänyt lentää. Uppouduimme vain katselemaan näennäistä sekamelskaa, joka kuitenkin tarkkaan harkittuna veti selittämättömällä tavalla puoleensa.

Äkkiä äitini sanoi: ”Kuuletko? Ilma soi!” Toden totta! Koko ilma tuntui väreilevän. Ympärillämme alkoi erottua harmonioita, ne soivat aluksi hentoina mutta heleinä, voimistuivat sitten, kiirivät ja kiersivät museon eri kerroksissa. Kompositiot osoittautuivat nimensä mukaisesti sävellyksiksi, kuvat kasvoivat musiikiksi. Meillä kummallakaan ei ole ollut taipumusta synestesiaan, ei kykyä nähdä ääniä väreinä eikä kuulla värejä sävelinä, ei milloinkaan ennen tätä kokemusta eikä koskaan

sen jälkeen. Mutta sinä joulupäivänä me kuljimme maalaukselta toiselle ja kuuntelimme, kunnes lopulta seisoimme pohjakerroksessa niskat kenossa katselemassa ylös, missä salaperäinen sointi kohosi ja katosi korkeuksiin.

Se oli elämäni joululahjoista kaikkein kaunein: äidin ja tyttären suhdetta lujittanut ainutkertainen kokemus, jonka kumpikin tiesi ymmärtävänsä juuri sillä hetkellä täsmälleen samalla tavalla, selittämättä, sanoitta.

Ulkona oli alkanut sataa hiljalleen pehmeää lunta. Maaginen sointi vaihtui vatsan kurinaksi ja voimistui kiljuvaksi näläksi kiertäessämme kortteleita ja etsiessämme turhaan auki olevaa ravintolaa. Lopulta löytyi kulmakuppila, jonka räikeä valo hehkui pimentyneeseen iltaan. Taide-elämys oli haihtunut, arki palasi ja nälkä talttui proosallisesti pizzanpalalla.

Äitini nukkui pois tämän vuoden elokuussa. Joulupäivän iltana menen parvekkeelleni, kuuntelen ilmaa taivaankannen alla ja toivon, että se soisi vielä kerran.

Kiitos, Salla Leponiemi