Syyskuinen Venetsia avautuu vaporetton ikkunasta aivan omalla tavallaan. Laguuni ympäröi kaupunkia, vesi välkehtii ja vanhat palatsit, kirkkojen kupolit ja kapeat saaret muodostavat näkymän, jota ei voi sekoittaa mihinkään muuhun paikkaan. Ilmassa on vielä kesän lämpöä, noin 27–28 astetta, vaikka kalenteri näyttää jo syksyä.

Vaporetto kulkee kohti Biennaalia. Kun vene lähestyy Giardinin pysäkkiä, Venetsia muuttuu vähitellen. Tiivis kivikaupunki jää taakse ja edessä alkaa näkyä vihreää. Puut, nurmikot ja leveämmät kulkuväylät tuntuvat melkein toiselta maailmalta. Vaporetto kiinnittyy laituriin, ja muutaman askeleen päästä ollaan Giardini della Biennalessa. Sitten alkaa matka nykytaiteen maailmaan.

Venetsian Biennaali ei ole yksi näyttely yhdessä rakennuksessa. Se on kokonainen maailma kaupungin sisällä.

Venetsian Biennaalin 61. kansainvälinen taidenäyttely – nimeltään In Minor Keys, jonka on kuratoinut Koyo Kouoh järjestetään lauantaista 9. toukokuuta sunnuntaihin 22. marraskuuta 2026 Giardinin ja Arsenalen alueilla, useissa eri kohteissa eri puolilla Venetsiaa sekä Forte Margherassa Näyttelyn taiteellisena johtajana toimi kamerunilais-sveitsiläinen Koyo Kouoh, joka kuitenkin kuoli toukokuussa 2025 ennen näyttelyn avautumista. La Biennale di Venezia päätti toteuttaa hänen suunnittelemansa näyttelyn hänen työnsä pohjalta. Kouoh oli ehtinyt määritellä näyttelyn kokonaisuuden, teoreettisen lähtökohdan, kutsua taiteilijat ja valita teokset sekä osallistua näyttelytilojen suunnitteluun. Vuoden 2026 päänäyttelyssä on 110 kutsuttua osallistujaa, joiden joukossa on yksittäisiä taiteilijoita, taiteilijapareja, kollektiiveja ja taiteilijavetoisia organisaatioita.

Puistosta maailman tunnetuimmaksi taidenäyttelyksi

Giardini della Biennale on paikka, jossa Biennaalin historia tulee konkreettisesti vastaan. Venetsian kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1893 perustaa biennaalin, ja ensimmäinen kansainvälinen taidenäyttely järjestettiin vuonna 1895. Ensimmäinen näyttely avattiin 30. huhtikuuta Giardini di Castelloon rakennetussa näyttelypalatsissa. Näyttely oli suuri menestys ja keräsi peräti 224 000 kävijää.

Giardini luotiin alun perin Napoleonin aikana osana Venetsian kaupunkirakenteen uudistamista. Kun Biennaali alkoi menestyä, eri maat ryhtyivät rakentamaan alueelle omia paviljonkejaan. Ensimmäinen ulkomainen kansallispaviljonki oli Belgian paviljonki vuonna 1907, minkä suunnitteli Léon Sneyers.

Aluksi eri maiden taiteilijat esittelivät töitään samassa näyttelyrakennuksessa. Kansalliset paviljongit syntyivät vähitellen, ja niistä tuli yksi koko Biennaalin tunnusomaisimmista piirteistä. Nykyisin Giardinissa on 29 kansallispaviljonkia, jotka ovat eri aikakausilta ja edustavat hyvin erilaista arkkitehtuuria. Alue on samalla eräänlainen 1900-luvun arkkitehtuurin ulkoilmamuseo.

Vuoden 2026 Biennaalissa on yhteensä sata kansallista osallistumista. Giardinissa niistä on 29, Arsenalen alueella 25 ja muualla Venetsiassa 46. Biennaali ei siis rajoitu siihen vihreään puistoon, johon ensimmäisenä saapuu, vaan näyttelyitä ja kansallisia osallistumisia löytyy eri puolilta kaupunkia. Lisäksi vuoden 2026 kokonaisuuteen kuuluu Forte Margheran näyttelypaikka.

Giardinissa kävellessä huomio kiinnittyy väistämättä myös itse rakennuksiin. Yksi paviljonki on pieni ja intiimi, toinen monumentaalinen, kolmas lähes sulautuu puistoon. Jokaisella rakennuksella on oma historiansa ja oma tapansa vaikuttaa siihen, miltä siellä esillä oleva taide tuntuu.

Taidebiennaali ja arkkitehtuuribiennaali

Venetsian Biennaalista puhuttaessa on hyvä muistaa, että taide ja arkkitehtuuri ovat kaksi eri kokonaisuutta. Ensimmäinen Biennale oli nimenomaan kansainvälinen taidenäyttely. Arkkitehtuurille muodostui oma itsenäinen kansainvälinen näyttelynsä vuonna 1980. Ensimmäisen arkkitehtuuribiennaalin nimi oli La presenza del passato, ja sen kuraattorina toimi arkkitehti Paolo Portoghesi. Sen tunnetuin kokonaisuus oli Strada Novissima, joka rakennettiin Arsenalen Corderieen.

Sen jälkeen Arsenalen historiallisista rakennuksista tuli tärkeä osa Biennaalin näyttelymaailmaa. Nykyään sekä taide- että arkkitehtuuribiennaali hyödyntävät samoja historiallisia ympäristöjä, mutta itse tapahtumat vuorottelevat eri vuosina.

Tämä on yksi Venetsian Biennaalin erityispiirteistä. Näyttelytilat eivät ole vain neutraaleja laatikoita, joiden sisään taide tuodaan. Monet rakennukset ovat itsessään satoja vuosia vanhoja ja kertovat Venetsian historiasta yhtä paljon kuin näyttelyissä olevat teokset.

Pohjoismaiden paviljonki – avoin ja valoisa

Yksi Giardinin kiinnostavimmista rakennuksista on Pohjoismaiden yhteinen paviljonki, jonka jakavat Suomi, Ruotsi ja Norja. Norjalaisen arkkitehdin Sverre Fehnin suunnittelema paviljonki valmistui vuonna 1962. Rakennus on matala, avoin ja valoisa. Sen arkkitehtuuri on hyvin erilainen kuin monissa näyttelytiloissa, joissa kävijää johdatetaan pimeiden huoneiden, verhojan ja suljettujen tilojen läpi.

Pohjoismaiden paviljongin katossa olevien aukkojen läpi kasvaa neljä puuta. Ne ovat osa rakennuksen alkuperäistä ideaa: luonto ei jää paviljongin ulkopuolelle, vaan tulee kirjaimellisesti sisään arkkitehtuuriin. Itse pidin paviljongissa erityisesti siitä, että siellä on helppo liikkua. Tila on avara ja valoisa, ja rakennuksen ympäristö pysyy koko ajan mukana kokemuksessa.

Vuoden 2026 näyttely on nimeltään How Many Angels Can Dance on the Head of a Pin? Sen on kuratoinut Anna Mustonen, Kiasman näyttelyiden pääkuraattori, ja siinä esiintyvät suomalainen Benjamin Orlow, ruotsalainen Klara Kristalova ja norjalainen Tori Wrånes. Näyttely käsittelee kehojen, materiaalien, äänen ja muistin suhteita sekä sitä, miten tila vaikuttaa siihen, miten teokset koetaan.

Suomen oma paviljonki – Alvar Aallon pieni rakennus

Suomen oma paviljonki sijaitsee myös Giardinissa, mutta sen historia on aivan omanlaisensa. Alvar ja Elissa Aalto suunnittelivat paviljongin vuoden 1956 Biennaalia varten. Rakennus oli alun perin tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta siitä tuli pysyvä osa Giardia.

Sen historiaan mahtuu myös pitkä ajanjakso, jolloin sitä käyttivät muut maat. Suomen paviljonkia vuokrattiin vuosien mittaan muun muassa Italialle, Argentiinalle, Portugalille ja Islannille. Islanti käytti sitä vuodesta 1984 vuoteen 2007, ennen kuin Suomi otti sen takaisin omaan käyttöönsä.

Vuonna 2011 paviljonki vaurioitui, kun suuri puu kaatui myrskyssä sen päälle. Rakennus korjattiin, ja samalla sen historiaa ja Aaltojen alkuperäistä suunnittelua pyrittiin säilyttämään mahdollisimman tarkasti.

Vuoden 2026 näyttelyssä Suomen paviljongissa on Jenna Sutelan Aeolian Suite. Sisällä on harmaita, hapsumaisia ja liikehtiviä hahmoja, jotka muistuttavat mikrofonien tuulisuojia. Ne on asetettu ympyrän muotoon, joka tuo mieleen tuuliruusun.

Äänimaailma on tässä näyttelyssä vähintään yhtä tärkeä kuin se, mitä silmä näkee. Teoksessa käytetään meteorologista dataa, soittimia ja Venetsiassa, Helsingissä ja muualla tallennettuja tuulia. Mukaan tulevat myös Venetsian omat äänet. Kun paviljongissa seisoo ja kuuntelee, kaupungin jatkuva humina tuntuu muuttuvan osaksi teosta. Venetsian äänet, ilman liike, tuuli ja erilaiset ympäristön äänet sekoittuvat toisiinsa. Täällä myös kuunnellaan.

Japanin paviljongissa kannetaan vauvaa

Japanin paviljongin näyttely oli yksi niistä, joissa kävijä ei vain katso taidetta vaan osallistuu siihen. Ei Arakawa-Nashin Grass Babies, Moon Babies liittyy taiteilijan kokemukseen taiteilijavanhemmuudesta ja hoivasta. Näyttely on rakennettu osittain kollektiivisen tekemisen ja uuden sukupolven ympärille.

Paviljonkiin oli kaksi jonoa. Toisessa mentiin sisään normaalisti. Toisessa kävijä otti mukaansa vauvanuken, jota kannettiin koko näyttelyn ajan. Vauvanukke painoi noin kuusi kiloa.

Valitsin tavallisen jonon.

Ulos tulevia ihmisiä katsellessa näki kuitenkin hyvin nopeasti, että vauvanuken kanssa kulkeminen oli ollut monelle enemmän kuin pelkkä näyttelyn erikoinen yksityiskohta. Ihmiset näyttivät iloisilta ja hymyilivät toisilleen. Monilla oli nukke sylissä, ja tunnelmassa oli jotain hyvin yhteisöllistä. Kaikki olivat juuri tehneet saman asian.

Virallisen näyttelykuvauksen mukaan kävijöille annetaan yksi 200 vauvanukesta. Nukkea kannetaan puutarhan ja paviljongin läpi, ja näyttelyssä kuullaan taiteilijan kaksosten ääniä. Lopussa vauvalle vaihdetaan vaippa. Näyttelyn taustalla on ajatus uudesta sukupolvesta ja siitä maailmasta, johon lapset syntyvät. Japanin osastolla se ei kuitenkaan tule vastaan kuivana väestötilastona tai luentona, vaan konkreettisena kokemuksena.

Egypti – pimeydessä graniitti alkaa puhua

Egyptin paviljonki oli yksi niistä tummista tiloista, joissa pimeys tuntui todella kuuluvan näyttelyyn. Kävijöitä pyydettiin olemaan hiljaa. Armen Agopin Silence Pavilion: Between the Tangible and the Intangible rakentuu graniitin, hiljaisuuden ja hitauden ympärille.

Täällä pimeys ei tuntunut keinotekoiselta tehokeinolta. Se rauhoitti tilan. Tilassa olevissa graniittiteoksissa oli mahdollista päästä hyvin lähelle materiaalia, ja joissakin kohdissa myös koskettaa sitä. Kun käsi osui kylmään, sileään graniittipintaan, ajatukset menivät väistämättä Egyptin tuhansien vuosien historiaan. Mieleen tulivat muinainen Egypti, faraot ja Ramses II.

Kivi ei tuntunut enää vain nykytaiteen materiaalilta. Se toi mieleen monumentit ja patsaat, jotka ovat säilyneet vuosituhansien ajan. Oli kiinnostavaa ajatella, että sama materiaali voi olla yhtä aikaa jotain hyvin nykyistä ja samalla yhteydessä valtavan pitkään ihmiskunnan historiaan.

Espanjan paviljonki – valtavat seinät täynnä postikortteja

Espanjan paviljonki oli jälleen aivan erilainen kokemus. Oriol Vilanovan Los restos perustuu valtavaan postikorttikokoelmaan. Vilanova on kerännyt postikortteja yli kahdenkymmenen vuoden ajan kirpputoreilta ja käytettyjen tavaroiden liikkeistä.

Paviljonki itsessään tekee näyttelystä vaikuttavan. Rakennuksessa on useita suuria saleja ja korkeita, suoraviivaisia, geometrisia tiloja. Hallit ovat valtavia ja korkeita, ja niiden mittakaava korostaa entisestään postikorttien määrää. Suuret seinäpinnat ovat täynnä kortteja lattiasta kattoon. Kun seisoo valtavan seinän edessä, koko näkökenttä täyttyy postikorteista.

Kortteja on niin paljon, että yksittäisiin kuviin voi uppoutua pitkäksi aikaa. Yhdellä seinällä voi katsella kokonaisuutta ja seuraavalla taas huomata jonkin yksittäisen kortin tai pienen yksityiskohdan. Näyttelyssä voisi hyvin viettää tunnin ja löytää koko ajan jotain uutta katsottavaa.

Arsenale – toinen puoli Biennaalia

Giardinista Arsenaleen siirtyessä näyttelykokemus muuttuu jälleen. Arsenale oli Venetsian tasavallan valtava laivanrakennus- ja tuotantokompleksi. Sen historia ulottuu keskiajalle, ja siellä rakennettiin Venetsian tasavallan laivaston aluksia. Nykyään alueen historialliset rakennukset toimivat yhtenä Biennaalin tärkeimmistä näyttelypaikoista.

Arsenalen mittakaava on vaikuttava jo ennen kuin ehtii katsoa ensimmäistäkään teosta. Erityisen vaikuttava on Corderie, entinen köysitehdas. Rakennus on 317 metriä pitkä, 21 metriä leveä ja 12,10 metriä korkea räystäslinjaan saakka. Siellä valmistettiin laivoissa käytettyjä köysiä ja kaapeleita. La Biennale käytti Corderieta ensimmäisen kerran näyttelypaikkana vuonna 1980, ensimmäisen kansainvälisen arkkitehtuurinäyttelyn yhteydessä.

Kun nykytaide sijoitetaan tällaiseen ympäristöön, rakennusta ei voi unohtaa. Pitkät hallit, korkeat seinät ja vanha teollinen mittakaava muuttavat myös sitä, miten teokset koetaan. Giardinin paviljongeissa näyttelyt ovat usein intiimimpiä. Arsenalessa ympäristö voi tehdä pienestäkin teoksesta osan jotakin valtavan suurta.

Myös Italian vuoden 2026 paviljonki sijaitsee Arsenalen alueella. Chiara Camonin Con te con tutto on rakennettu kahteen Tese delle Vergini -tilaan. Ensimmäisessä, hämärässä tilassa on 24 ihmisen kokoista veistosta, joissa yhdistyvät kasvit, kukat, muovit, erilaiset esineet ja muut materiaalit. Toisessa tilassa luonnonvalo muuttaa tunnelmaa, ja näyttelyyn kuuluu myös tiloja lepäämiselle, keskustelulle ja katselulle.

Biennaali on myös ihmisiä

Ehkä yksi Biennaalin kiinnostavimmista asioista on lopulta se, mitä tapahtuu teosten ympärillä. Ihmiset kävelevät kartat käsissään. Joku tekee muistiinpanoja. Joku seisoo pitkään yhden teoksen edessä. Toinen vilkaisee ja jatkaa nopeasti seuraavaan paviljonkiin.

Mukana on taiteilijoita, arkkitehteja, opiskelijoita, alan ammattilaisia ja matkailijoita eri puolilta maailmaa. Tunnelma on kansainvälinen, mutta samalla hyvin arkinen. Välillä joku kysyy toiselta, missä jokin paviljonki sijaitsee. Toinen näyttää kartasta. Ihmiset vaihtavat muutaman sanan jostakin teoksesta tai jäävät hetkeksi keskustelemaan. Syntyy pieniä yhteisiä hetkiä täysin tuntemattomien ihmisten välille.

Kuinka Biennaalille kannattaa mennä?

Jos haluaa nähdä sekä Giardinin että Arsenalen kunnolla, yhteen päivään ei kannata yrittää mahduttaa kaikkea. Biennaalin oma arvio on, että omatoimiseen vierailuun kuluu tyypillisesti noin kolme tuntia kummassakin näyttelypaikassa. Jos haluaa pysähtyä teosten äärelle rauhassa, aikaa kuluu helposti enemmän.

Vaporetto on Biennaalipäivänä käytännössä osa kokemusta. Giardinin ja Arsenalen pysäkit ovat kätevästi yhteydessä kaupungin muuhun liikenteeseen, ja veneellä siirtyminen on myös hyvä tapa nähdä Venetsia veden suunnasta.

Itse ostin 48 tunnin ACTV-lipun, joka maksoi 35 euroa. Se osoittautui käteväksi, koska vaporettoa tuli käytettyä useita kertoja. ACTV:n tavallinen 75 minuutin lippu maksaa 9,50 euroa, 24 tunnin lippu 25 euroa, 48 tunnin lippu 35 euroa ja 72 tunnin lippu 45 euroa.

Biennaalin vuoden 2026 yhden sisäänpääsyn lippu maksaa 30 euroa. Sillä saa yhden sisäänpääsyn Giardiniin ja yhden Arsenalelle, ja ne voi käyttää myös eri päivinä. Kolmen päivän lippu maksaa 40 euroa ja viikon lippu 50 euroa.

Varsinaisen Biennale Arte -lipun piiriin kuuluvat Giardini ja Arsenale. Venetsian eri puolilla järjestettävillä kansallisilla osallistumisilla ja oheistapahtumilla voi olla omat pääsymaksunsa, mutta Biennaalin virallisiin oheistapahtumiin kuuluu myös maksuttomia tapahtumia.

Vuoden 2026 kesäkaudella Giardini ja Arsenale ovat avoinna kello 11–19. Arsenale on perjantaisin ja lauantaisin syyskuun loppuun saakka avoinna kello 20:een. Syyskaudella 29. syyskuuta alkaen näyttelyalueet ovat avoinna kello 10–18. Biennaali on normaalisti suljettu maanantaisin, joitakin poikkeuspäiviä lukuun ottamatta.

Kokonainen maailma kaupungin sisällä

Venetsian Biennaalin viehätys syntyy siitä, että taide ja kaupunki ovat koko ajan läsnä samassa kokemuksessa. Giardinin vehreys, kansallispaviljongit, vanhat rakennukset ja Arsenalen valtavat hallit muodostavat ympäristön, jossa nykytaide saa jatkuvasti seurakseen Venetsian oman historian.

Kun päivän päätteeksi palaa vaporettoon, Giardinin vihreys jää taakse ja Venetsia avautuu jälleen laguunin toisella puolella. Päivän aikana nähtyjen paviljonkien ja näyttelyiden jälkeen kaupunki näyttää tutulta, mutta samalla siinä on jotakin uutta.

Ehkä juuri siksi Biennaalista jää mieleen enemmän kuin yksittäisiä teoksia. Se on paikka, jossa Venetsia, arkkitehtuuri ja nykytaide ovat hetken ajan yhtä kokonaisuutta.

Kuvat: Minna Talikka Contigiani ja la Biennale Arte 2026

https://www.labiennale.org/en/art/2026