Jean Sibeliun on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuin ja esitetyin säveltäjä.

Mutta miten tästä ujosta suomalaispojasta kasvoi kansainvälisesti arvotettu säveltäjä, jonka musiikki elää yhä vuosikymmenten jälkeenkin.

Hämeenlinnassa 8. Joulukuuta vuonna 1865 syntynyt, Johan Julius Christianiksi kastettu Sibelius, sai jo pienenä lempinimekseen Janne, josta taiteilijanimi Jean sukeutui kun hän peri setänsä, merikapteeni Johan Sibeliuksen nimikortit, joihin oli kirjoitettuajan kansainvälisen tavan mukaan ranskalaisittain”Jean Sibelius”. Näitä kortteja käyttäen hänen veljenpoikansa sai myös oman taiteilijanimens

Ensimmäiset pianotuntinsa Jean sai jo pienenä poikana, mutta siihen hän taisi vielä silloin olla liian vilkas. 15 vuotiaana hän sai toiselta sedältään ”Farbror Pehr”ilta oman viulun, josta nuori Jean lähti heti etsimään omaa säveltään kulkien päivät pääksytysten luonnon maisemissa etsien sieltä musiikin värejä viululleen.

Sibelius haaveili tulevansa viulistiksi, mutta aikoinaan pahasti loukattu olkapään aiheutti monia vaikeuksia. Vaikeuksista huolimatta hän oli viidessa vuodessa kehittynyt niin paljon että esitti musiikkiopiston oppilasnäytöksissä jo diplomitasoisia sävellyksiä.

Vaikeuksista suurin oli kuitenki Jeanin liiallinen tunneherkkyy esiintymistilanteissa, ja siksi hänestä lopulta tulikin meidän kaikkien rakastama säveltäjä – joka itsekin rakasti kaikkia.

Jean Sibeliuksen luonnonrakkaus kuvastuu hänen töissään, niinkuin hän kerran kirjoitti päiväkirjaansa ”Joskus tunnen olevani sukua laulujoutsenille ja villihanhille”.

Päiväkirjoissaan hän on kirjoittanut olevansa syvästi vaikuttunut myös kurkiauroista. Ja kuinka ollakaan, todistettavasti kolme päivää ennen Sibeliuksen kuolemaa hän ihaili kurkiparvea, josta yksi lintu erosi ja kiersi Ainolaan palaten sitten muiden joukkoon.

Emme tarvitse siihen selitystä, mutta voimme kaikki yhtyä Sibeliuksen sanoihin” hiljaisuus puhuu ja kaikki musiikki syntyy hiljaisuudesta”.

Teksti: Satu Jalas