Idea tähän artikkeliin syntyi kaksi kuukautta sitten, kun vierailin pitkästä aikaa Pietro Rossellinin ja Ritva Kettusen luona Accumolissa. Päivä oli kaunis, ja kävimme Ritvan kanssa pitkällä kävelyllä katsomassa heidän vanhoja kotipaikkojaan sekä heidän kotiaan, jota ei enää ollut.

Näky oli lohduton. Luonto oli pikkuhiljaa ottanut aluetta haltuunsa ja peittänyt raunioita kasvillisuudellaan. Kymmenen vuoden jälkeen paikka tuntui paikoin jopa pysyvästi hylätyltä, vaikka joitakin rakennuksia oli saatu rakennettua uudelleen.

Puhuessamme kahvipöydän ääressä Pietron kanssa mieleeni tuli, että olisi tärkeää kirjoittaa NOI-lehteen artikkeli siitä, mitä kymmenen vuotta sitten tapahtui. Lupasin lähettää Pietrolle kysymyksiä, joihin hän vastasi. Mukaan valikoitui myös toinen tarina Treiasta, missä Pia-Maria Soittisen perhe oli myös joutunut jättämään kotinsa. Maanjäristyksen seuraukset eivät kuitenkaan kohdelleet kaikkia samalla tavalla. Toisilla alueilla toivo ja jälleenrakennus ovat ottaneet askeleita eteenpäin, kun taas toisaalla vuosien odotus jatkuu yhä.

Marjo Kaislasuo

Kymmenen vuotta maanjäristyksen jälkeen

»Paikkojen kauneus säilyy, muu huomattavasti vähemmän»

Accumoli / Treia – Kymmenen vuotta Keski-Italiaa 24. elokuuta 2016 vavahduttaneen maanjäristyksen jälkeen elämä jatkuu odotuksen merkeissä. Luonnonmullistus jätti syvän haavan Lazion, Marchen, Abruzzon ja Umbrian alueille. Suomalais-italialaisille perheille se muutti kaiken: jälleenrakennuksen ja normaaliin arkeen paluun odotus jatkuu, vaikka entiseen ei ehkä ole enää paluuta.

Yö, joka muutti kaiken

Pietro Rossellille ja Ritva Kettunen-Rossellille Accumoli ei edustanut sukujuuria, vaan tietoista elämän valintaa. »Meille se oli uusi paikka ilman aiempia perhesiteitä. Useiden matkojen ja muuttojen jälkeen ajattelimme, että tämä olisi viimeinen kotimme. Etsimme rauhaa, tilaa, raikasta ilmaa ja vaihtoehtoa nykyaikaiselle kaupunkielämälle, kaikkea sitä, mitä vain pieni italialainen kylä voi tarjota.»

Sitten koitti elokuun 24. päivän yö kello 03.36, kun 6,0 magnitudin maanjäristys iski suoraan Accumoliin. Pietro muistaa tuon hetken jokaisen sekunnin. »Betonilaatta puristi minut liikkumattomaksi vuoteeseen. Tunsin sanomatonta kauhua. Pyrin kuitenkin ajattelemaan kylmän rauhallisesti ja onnistuin vapauttamaan itseni. Olin pyörällä päästäni ja shokissa, mutta uskomattoman kirkasmielinen. Koko kehooni ja erityisesti selkääni koski valtavasti, enkä pystynyt liikkumaan kunnolla, mutta huomasin, etten ainakaan vuotanut verta.»

Naapureiden apu osoittautui ratkaisevaksi. »Naapuripariskunta, accumolilainen mies ja hänen romanialainen vaimonsa, mursivat oven ja syöksyivät apuun. Autoni oli kärsinyt pahoja vaurioita ja näytti täysin romuttuneelta, mutta kuin ihmeen kaupalla se käynnistyi. Ystäväni sai minut kyytiin ja ajoi Amatricen sairaalaan, vain huomatakseen, että myös sairaala oli tuhoutunut käyttökelvottomaksi. Hän pysyi vierelläni koko sen ajan, kunnes sain yhteyden perheeseeni.»

Pietro jatkaa: »Ritva oli tuolloin Suomessa. Kuultuaan uutiset kotoa hän lähti välittömästi matkaan ja lensi Roomaan, missä tapasi Fiumicinon lentoasemalla poikamme Antonion. He vuokrasivat auton ja tulivat tapaamaan minua Rietin sairaalaan, jonne minut oli siirrettyhoitoon; he majoittuivat Rietissä italialaisen vävyni ystäväpariskunnan luona. Sitten Ritva lähti vanhimman tyttäreni kanssa Pinetoon, missä meillä on kesäasunto. He valmistelivat sen tarpeitteni mukaan, sillä minulla oli edessä pitkä toipumisaika: he hankkivat ortopedisen sängyn, järjestivät hoitajan sekä hoitivat kuntoon paperiasiat.»

Toivosta pitkään odotukseen

Ensimmäisinä kuukausina Pietrolle ja Ritvalle näytti siltä, että heidän kotirakennuksensa voitaisiin vielä korjata. Syyskuun 30. päivään asti asuntoon pääsi hakemaan joitakin henkilökohtaisia tavaroita, sillä rakennus oli pystyssä eikä sen täydellistä purkamista pidetty todennäköisenä.

Syksyn voimakkaat jälkijäristykset muuttivat tilanteen dramaattisesti. Lokakuun 30. päivänä Norciassa tapahtui koko järistyssarjan voimakkain, 6,5 magnitudin maanjäristys – Italian rajuin yli 36 vuoteen. Se romutti lopullisesti nekin rakennukset, joiden korjaamisesta oli vielä elätelty toivoa. Monin paikoin tuhot olivat totaalisia: esimerkiksi Arquata del Tronton kunnassa sijaitseva Pescara del Tronton kylä sortui lähes maan tasalle jo elokuun 24. päivän ensimmäisessä järistyksessä, eikä siitä jäänyt pystyyn juuri mitään.

Tammikuussa 2017 lumimyrskyn keskellä iskeneet uudet järistykset syvensivät kriisiä entisestään. Katastrofin todellinen mittakaava alkoi valjeta: maankuoressa tapahtuneet siirroslinjojen repeämät ulottuivat maastossa yli 60 kilometrin matkalle, ja varsinainen tuhoalue kattoi peräti 8 000 neliökilometriä neljällä eri hallintoalueella. Järistykset tekivät noin 82 000 rakennusta käyttökelvottomiksi. Näistä noin 30 000 oli kärsinyt lieviä ja 52 000 vakavia vaurioita. Koko järistyssarjan aikana rekisteröitiin virallisten lähteiden mukaan yli 92 000 järistystä. Vuosien 2016–2017 maanjäristyssarja ja sen liitännäisilmiöt vaativat kaikkiaan 333 ihmisen hengen.

Jälleenrakennus osoittautui lähes mahdottomaksi yhtälöksi. Säännökset muuttuivat jatkuvasti, asiantuntijoista oli pulaa, ja toistuvat jälkijäristykset keskeyttivät työt sekä pitivät asukkaat jatkuvassa pelossa. Perheen oli lopulta valittava, järjestävätkö he tilapäisasumisen itse vai turvautuvatko hätämajoitusratkaisuun. Valinta oli tasapainoilua elämänlaadun ja kotiseudulle jäämisen välillä.

»Ritva antoi minun päättää. Valitsin jäämisen Accumoliin. Tunsin tarvetta seurata läheltä tätä pitkää ja epävarmaa jälleenrakennusprosessia niiden vuorten ja luonnon keskellä, jotka olimme valinneet. Ajattelin, kenties naiivisti, että voisin olla hyödyksi ja ymmärtää ympäröivää maailmaa paremmin tämän kokemuksen kautta.» Sopeutuminen paikalliseen yhteisöön jäi kuitenkin osittaiseksi. »Monille en ollut ’roomalainen’, vaan ’suomalainen’. Se riitti ymmärtämään, että Accumolissa havaitut ilmiöt heijastelevat mittakaavassaan suurelta osin koko italialaisen yhteiskunnan toimintaa.»

Miksi jälleenrakennus vie aikaa?

Keski-Italian historiallisissa vuoristokylissä jälleenrakennus on paljon enemmän kuin vaurioituneiden talojen korjaamista. Kylät ovat syntyneet vuosisatojen aikana jyrkkään ja vaikeakulkuiseen maastoon, ja niiden rakennuksissa on käytetty aikansa materiaaleja ja menetelmiä, kauan ennen nykyisiä maanjäristysalueiden rakennusmääräyksiä. Kun järistys vaurioittaa samanaikaisesti teitä, siltoja ja kokonaisia kyläkeskuksia, jo pelkkä rakennusmateriaalien, koneiden ja asiantuntijoiden saaminen paikalle voi olla hidasta.

Lisäksi jokaisessa korjauksessa on otettava huomioon rakennusten historiallinen arvo, turvallisuus ja omistussuhteet. Vanhoissa, toisiinsa kiinni rakennetuissa taloissa omistajia voi olla useita ja he voivat asua eri puolilla Italiaa tai ulkomailla. Siksi yhden rakennuksen korjaaminen voi olla sidoksissa koko rakennusryhmän selvittämiseen.

Hitaus ei siis ole pelkästään byrokratiaa. Kyse on valtavasta kokonaisuudesta, jossa kohtaavat vaikea maasto, vanha rakennuskanta, kulttuuriperinnön suojelu, omistussuhteet ja nykyiset turvallisuusvaatimukset. Samalla Italian vahvuus näkyy itse katastrofitilanteissa: Protezione Civile ja sen yhteistyökumppanit ovat hyvin valmistautuneita maanjäristyksiin, ja vuoden 2016 järistyksen jälkeen hätäapu, väestön evakuointi, vahinkojen kartoitus ja väliaikainen asuminen käynnistettiin nopeasti.

Hätämajoituksessa ja byrokratian rattaissa

Pietro ja Ritva ovat asuneet Accumolin keskustan SAE-hätäasunnossa heinäkuusta 2017. He viettävät osan ajasta Suomessa ja Saksassa, missä heidän poikansa asuu. Heillä on myös pientalo Poggio d’Apin kylässä, mutta kyseinen pikkukylä pysyi vuosia suljettuna punaisena vyöhykkeenä. Alueen liikenneyhteydet ovat heikot, peruspalvelut puuttuvat ja asukasmäärä vähenee jatkuvasti. »SAE-parakit suunniteltiin tilapäisratkaisuksi, sillä yli 65 000 ihmistä menetti kotinsa järistysten seurauksena. Neljäkymmentä neliömetriä ( 3 ovea eikä yhtään ikkunaa) voi olla hyväksyttävä ratkaisu kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi, mutta ei missään nimessä vuosikymmeneksi. Ritva siirsikin virallisen asuinpaikkansa takaisin Suomeen, vaikka viettää edelleen pitkiä aikoja Accumolissa.»

Pietron mukaan Lazion alueen hätäasunnoissa on ollut enemmän puutteita kuin Marchen alueelle rakennetuissa, eivätkä ne sovellu hyvin vuoristoilmastoon. Pysyvänä pettymyksenä on jäänyt mieleen myös varastotilojen puute: tuhoutuneista kodeista pelastetuille huonekaluille ja muistoesineille ei järjestetty säilytystiloja, vaikka niitä luvattiin. Vain harvat onnekkaat saivat käyttöönsä pienen merikontin.

Ehkä suurin este on ollut eri tekijöiden summa, Pietro kertoo: »byrokratian monimutkaisuus, poikkeuksellista hätätilaa hoitamaan joutuneiden kunnanvirastojen kokemattomuus, tuhoalueen valtava koko sekä verovähennysten vaikutukset, jotka veivät resursseja ja työvoimaa rakennusalalta.»

»Luottamus on murentunut erityisesti ikäihmisten keskuudessa, ja väestön henkiseen tukemiseen tähdänneet toimet ovat olleet riittämättömiä», Pietro pohtii ja jatkaa: »Ehkä kaikkein suurin ongelma on kuitenkin ollut toinen. Tämän kaltaisen tragedian olisi pitänyt saada koko se erilaisten toimijoiden kenttä, kiinteistönomistajat, ammattilaiset, yritykset, lainsäätäjät ja päättäjät , yhdessä tekemään itsetutkiskelua siitä, olivatko he ja millä tavoin vastuussa kuolemista ja tuhosta. Mitään sellaista ei tapahtunut.»

Treia: Kun maa tärähteli kolmannessa kerroksessa

Toisin kuin järistyksen ydinalueella sijaitsevassa Accumolissa, Marchen alueella sijaitsevassa Treian pikkukaupungissa suomalais-italialaisen Sottinen–Piermattein perheen arki muuttui toisenlaisella tavalla. Pieni keskiaikainen Treia oli ollut perheelle koti vuodesta 2006 lähtien. Ajanvietto vuorien ja meren läheisyydessä sekä tiivis yhteys lähellä asuviin isovanhempiin tekivät siitä täydellisen asuinpaikan.

Pia Maria kertoo: »Viiden asunnon kerrostalossa sijaitsevassa kodissa vietetty rauhallinen arki särkyi syksyllä 2016. Maanjäristys oli pelästyttänyt perheen jo vuonna 2009 L’Aquilan järistyksen yhteydessä. Silloin selvittiin säikähdyksellä, kun kissat herättivät perheen sekunteja ennen talon heilumista.» Vuoden 2016 elokuussa alkanut uusi tärinä toi pelon takaisin, ja lokakuun 30. päivän aamuna tapahtui ratkaiseva käänne. »Olin kaksivuotiaan tyttäreni Valentinan kanssa keittiössä valmistamassa aamupalaa, kun talo alkoi heilua. Asumme kolmannessa kerroksessa, ja tuntui kuin olisimme olleet puun latvassa tuulen mukana heiluen eteen- ja taaksepäin», perheen äiti muistelee. »Kyse oli varmasti vain sekunneista, mutta se tuntui ikuisuudelta. Kaappasin tytön syliin ja juoksin keittiön ja eteisen väliseen oviaukkoon odottamaan. Kun tärinä loppui, juoksimme heti ulos.»

Vaikka asunnon sisällä näkyi ensisijaisesti vain iso repeämä olohuoneen ja makuuhuoneen välisessä seinässä, rakennustarkastajien arvio oli tyly: kerrostalon kantavissa rakenteissa oli vakavia vaurioita, ja kaikkien viiden perheen oli muutettava välittömästi pois. Tieto kodin menetyksestä oli suuri shokki, mutta onni onnettomuudessa oli miehen enon tyhjillään ollut omakotitalo, johon perhe pääsi muuttamaan heti.

Kolme vuotta evakossa ja paluu kotiin

Evakkoaika venyi lopulta noin kolmen vuoden mittaiseksi. Suurimmaksi haasteeksi muodostui Italian raskas byrokratia, ja kesti yli kaksi vuotta ennen kuin korjaustyöt taloyhtiössä päästiin edes aloittamaan. »Talon alle asennettiin parikymmentä tukipaalua ja asuntomme seinät vahvistettiin joustavilla verkoilla. Niiden ansiosta talo heiluu jatkossa maan mukana, kun uusia järistyksiä tulee.»

Italian suomalaisten yhteistyö

Kun ensimmäinen maanjäristys iski elokuussa 2016, yli 30 vuotta Fermossa asunut suomalais-italialainen Marjo ei jäänyt toimettomaksi. Vuosikymmenten vapaaehtoistyö Croce Verdessä, partiotausta ja syvälle juurtunut auttamisen halu heräsivät välittömästi: joku oli pulassa, joten toimeen oli tartuttava heti. Kuten Marjo itse totesi, hänellä on ”valitettava” tapa syöksyä ensimmäisenä apuun, kun jotain sattuu. »Olin itse Suomessa, kun maanjäristys tapahtui. Aktivoiduin heti saatuani puhelun Napolista, jossa kyseltiin Ritvan kohtaloa.

»Kotona Fermossakin oli tärissyt voimakkaasti, ja tyttäreni sekä mieheni ymmärsivät heti, että lähistöllä oli syntynyt pahaa jälkeä», Marjo kertoo. Ensimmäisten puheluiden ja sosiaalisen median haun jälkeen Italiansuomalaisyhteisö näytti voimansa. Tieto tavoitti suomalaiset eri puolilla Italiaa poikkeuksellisella nopeudella, ja he tarttuivat toimeen epäröimättä.

Yhteishenki oli vertaansa vailla: ihmiset keräsivät rahaa, ostivat tarvikkeita ja järjestivät kuljetuksia Fermoon. Lisäksi apuun osallistuttiin kotimaasta saakka, ja ryhmä sai pieniä rahalahjoituksia myös Suomesta. Pian myös monet fermolaiset liittyivät mukaan keräykseen. Tukikohdaksi valikoitui Marjon kotitalon autotalli. »Perustimme tyttäreni kanssa sosiaalisen median ryhmän, jonka kautta kerroimme täsmällisesti, mitä tarvikkeita tarvittiin. Tavaraa alkoi virrata eri puolilta Italiaa. Marchen suomalaiset järjestivät muun muassa yhteisen ostosmatkan Ikeaan, josta koottiin kokonainen autolastillinen tarvikkeita. Lopulta autotallissamme oli niin paljon lajiteltuja paketteja, etteivät omat autot mahtuneet enää sisään», Marjo muistelee

Omaehtoinen auttaminen ei kuitenkaan sujunut ilman byrokratiaa ja haasteita. »Yhdellä avustus matkalla meidät uhattiin jopa pidättää, koska avun vieminen oli virallisesti vain Punaisen Ristin ja Protezione Civilen tehtävä. Mutta kun on päättänyt auttaa, keinot keksitään (Sisu ja Italia opettaa). Laajan kontaktiverkostoni avulla sain selville ne kylät ja paikat, joihin virallinen apu ei ollut vielä ehtinyt. Menimme suoraan sinne», Marjo päättää.

Katse tulevaisuuteen

Nyt, kun maanjäristyksestä on kulunut kymmenen vuotta, Pietro ja Ritva näkevät Accumolissa kaksi hyvin erilaista todellisuutta. »Paikkojen kauneus säilyy. Muu huomattavasti vähemmän.» Salaria-tien työmaat, liikkumattomat nosturit ja pysähdyksissä olevat työkoneet luovat vaikutelman valtavasta haaskauksesta. Accumolin, Amatricen ja Arquata del Tronton historiallisissa keskustoissa työt ovat edenneet hitaasti. Näkökulma viranomaisten rooliin on kuitenkin monisäikeinen. »Lupaukset olivat erittäin anteliaita ja juuri siksi vaikeasti pidettäviä, etenkin vuoden 2016 lokakuun ja vuoden 2017 tuhoisien jälkijäristysten jälkeen. Olisi kohtuutonta säilyttää kaikkea vastuuta valtion harteille.»

Pietro muistaa erityisen lämpimästi tasavallan presidentin Sergio Mattarellan vierailun Accumolissa. »Minulla oli tilaisuus kiittää häntä läsnäolosta. Hän vastasi, että tehtävää oli vielä valtavasti. Ei mitään katteetonta optimismia, vaan kirkas taju siitä, kuinka pitkä tie oli vielä edessä.»

Yli 80-vuotias Pietro katsoo tulevaisuuteen realistisesti. »Meidän iässämme on enemmän toiveita kuin varmuutta.» Kysymykseen siitä, palaako Accumoli entiselleen, vastaus on selvä: »Ei.» Mahdollisuuteen jatkaa asumista kylässä jälleenrakennuksen jälkeen hän vastaa varovaisemmin: »Ehkä.» Suurin maanjäristyksen jättämä opetus koskee ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. »Ymmärsimme, kuinka valmistautumattomia olemme luonnonvoimien edessä. Tämä pätee maanjäristyksiin ja samalla tavalla ilmastonmuutokseen. Tehtävää olisi vielä valtavasti, mutta liian usein valitaan lyhytnäköisesti pikavoitot pitkäjänteisen tulevaisuuden sijaan.»

Kiitos: Ritva, Pietro ja Pia-Maria

Suurkiitos Minna Contigiani-Talikkalle