Tarvitset ureaa, sanoo kylän ainoan baarin terassilla istuva Giustino.

Ureaa, voihkaisen.

Noin kuukausi sitten alkanut viljelyprojektini on tullut pisteeseen, jossa mikään ei riitä.

Ei edes se ihan aito kanankakka, jota sain viikko sitten Fedeleltä, kun kaupasta ostettu lannoitepussi oli kuulemma pilipalihommaa, ja tomaatit kavereineen pelastaisi ainoastaan ehta kakka, jota Fedele avuliaasti kuskasi palstalle Fiatin perällä koiranruokasäkissä.

Olin ihmetellyt säkin sisältöä, höyhenet ja kaikki, yökkäillyt vähän, mutta laittanut sitten kakan liukenemaan ohjeiden mukaan.

Ja nyt tarvitsisin siis ureaa.

Mitä seuraavaksi?

***

Perin palstan herra Domenicolta, joka kasvatti alhaalla laaksossa muhkeita tomaatteja Natalinan viljelysten vieressä.

Sitten Domenico siirtyi ajasta paremmille kasvimaille, ja minä huomasin sopineeni, että jatkossa Natalinan vieruskaverin virkaa hoitaisivat suomalaiset.

Älä huoli, opetan kaiken, sanoi Natalina.

Sen hän unohti sanoa, että kaikki muutkin opettavat.

***

Viidessä vuodessa olen tottunut siiheen, että italialaisessa pikkukylässä yhteisöllisyys tarkoittaa ihan jotain muuta kuin Suomessa, mutta vasta tomaattien ja niiden kavereiden kasvattaminen on yllyttänyt koko kylän osallistumaan.

Tähän asti kivitalojen remontoinnissa on riittänyt, kun kertoo kuulumiset – ja takapihan puutarhassa on voinut viljellä kaikenlaista ilman sen suurempaa melua.

(Mitä nyt Carminello järkyttyi, kun näki ruukuissa kasvavat tomaatit.)

Palstaviljelyssä… noh, nykyään on turha näyttää kylällä naamaansa, jos on kiire jonnekin, koska jokaisella reissulla saa pysähtyä kertomaan tomaattien tilanteen – ja ottamaan neuvot ja kommentit vastaan.

Monta kertaa.

Todella monta kertaa.

Ja voih, jos ne neuvot ja havainnot olisivat edes jotenkin samanlaisia, mutta…

Palstan maaperä on hyvää, loistavaa, kelvotonta, niin ja näin, kaikki kuolee.

Palsta käännettiin liian myöhään, liian ajoissa, väärin, oikein, kaikki kuolee.

Savikökkäreet pitää jättää, murskata, potkia sivuun, ei väliä koska kaikki kuolee kuitenkin.

Istutimme taimet liian aikaisin, liian myöhään, liian syvälle, liian matalalle, liian lähelle toisiaan, liian kauas toisistaan, mitä väliä koska ne kuolevat kuitenkin.

Sää on ollut liian lämmin, liian kylmä, jopa vaarallinen, koska tätä menoa: kuollutta.

Lannoitteet… tarvitaan sinisiä pillereitä, paikallista biolania, sitä ehtaa kanankakkaa, ureaa, mainitsiko joku hevoset?

Lannoite täytyy liuottaa, lannoitetta ei missään tapauksessa kannata liuottaa, lannoitetta on turha käyttää, koska taimet kuolevat kuitenkin.

Tänään sentään sataa vettä, mutta se voi olla taimille liikaa, liian vähän, ei mitään merkitystä, koska edelleen se kuolema.

Ai että muistinko laittaa kepit ja sitoa tomaatit? Muistin, mutta kepit ovat liian lähellä, liian kaukana, liian lyhyitä, liian pitkiä, jotenkin väärin, toisaalta siitä viis, koska noh, tiedätte jo.

Niin ja se naru, jota käytin sitomiseen. Hamppu on huonoa, kuitu on huonoa, muovilla nyt ei ainakaan, hamppu on hyvää, kuitu on hyvää, muovi on hyvää, mitä tässäkin nyt taas tapahtuu, taimien kuolema nyt ainakin.

Sitten on tietenkin vuolaana vellova keskustelu siitä, mitä olemme istuttaneet, mitä meidän olisi pitänyt istuttaa, kuinka paljon olemme istuttaneet, hulluutta vai ei, ehdottomasti hulluutta ja edelleen se kuolema.

Tomaatit… muistimmehan istuttaa pieniä, isoja, sydämenmuotoisia, erilaisia, samanlaisia, pullottamista varten, syöntitomaatteja, pyöreitä, pitkulaisia, jättiläisiä, riittävästi, harkiten, en edes tiennyt näistä kaikista muodoista.

Ja ne muut: sellerit, munakoisot, kesäkurpitsat, peperoncinit, broccolit, valkosipulit, purjot, melonit, jotkut etäisesti kurkkuja muistuttavat, pavut…. liikaa, liian vähän, vääränlaisia, juuri oikein, melonit nyt ainakin kuolevat.

(Mitä! Ei kurkkuja? Vihaatteko kurkkuja? Emme vihaa, kasvatamme siis myös kurkkuja.)

Siitä sentään kaikki ovat samaa mieltä, että palstan sijainti on aivan loistava, koska sen vieressä virtaa puro.

Toisaalta vaarana on kastella taimia liikaa, liian vähän, väärin, liian usein, liian harvoin, tajusitko kastella maata etkä lehtiä, mitähän tuosta tulee, tulehan tänne niin opetan miten täytetään kastelukannu, hyvä siitä tulee, siitä ei tule mitään, voi voi, kuolema.

***

Iltaisin juttelen palstan pienille kasveille.

Sanon niille, että jaksakaa, pienet kasvit, jaksakaa.

Että ei hätää, ihan hyvä tästä tulee.

Että nyt vain touhutaan Natalinan ohjeilla, ja annetaan muiden neuvojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Ja että ainakin toistaiseksi joudutte kasvamaan ilman ureaa, mutta hyvin se näyttää näinkin sujuvan.

Jaksakaa, pienet kasvit, jaksakaa.

Teksti ja kuva: Minna Lymi